Oon taas siinä elämänvaiheessa, että tulee pienessä ajassa monta isoa muutosta...
Oon nyt kaksi kuukautta ollu töissä vanhuspuolella ja se tulee päätökseensä elokuun 18. päivä. Siirryn siis takasin lasten ja kehitysvammaisten pariin (toivottavasti mut vielä sinne huolitaan) ja jatkan keikkailua vanhuksilla.
Toinen iso muutos tulee syys-lokakuussa, kun minä ja pojat pakataan kamat kasaan ja muutetaan omaan kämppään. Melkein puolentoista vuoden kimppakämppäily siis tulee oman tiensä loppuun ja tervetuloa taas oma rauha ja oma koti kullan kallis! Tupareita odotellessa.......
En malta odottaa muuttoa! Pääsee taas laittaa kodin just sen näköseks kun itse haluaa, eikä tarvii kysellä keneltäkään yhtään mitään.
Perjantaina täytin hyvän ystäväni avustuksella pitkäaikaisen haaveeni ja hain niskaani ja lävistyskokoelmaani täydennystä kahden microdermalin muodossa.
Tää oli taas perus extemporee-idea matkalla leffateatteriin. "Hei käydääks nopee pyörähtää halfblockissa?" "Jooo mennää!"... ja siitä se ajatus sitte lähti....
Odotin tuskastuttavaa ja raastavaa kipua, mutta laitettaessa tunne oli vaan todella inhottava. Ei kipua. Ei missään vaiheessa. Ne tuntuu siltä ku ne ois aina ollu tuolla. Toki vieläkin varon koko ajan kun makaan selälläni tai laitan tukkaa kiinni tai käyn suihkussa (se kirvelee!) Mutta muuten ne ei tunnu miltään.. Oli kyllä voittaja fiilis vaikka prosessi ei mennykkää niinku strömsössä ja kesti 45 minuuttia, myöhästyttiin leffasta ja vaikka mitä.
Mutta silti, dreams come true...
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
keskiviikko 6. toukokuuta 2015
When did I grow up?
Kohta vuosi valmistumisesta... Mihin tää aika oikeen menee?
Tän vuoden aikana työkokemusta on karttunu lähinnä yötöistä joita oon tehnyt heinäkuusta saakka..
Päiväkodissa 2 viikkoa hoitotätinä heinäkuussa, se tosin oli päivätyötä...
Vammaisten hoitokodilla muutama viikonloppu, joka myöskin oli päivävuoroa..
Juhannus meni haastavien autistien parissa yöt valvoen ihanan työkaverin kera.
Loppu ajan oonki sitten ollu erityislasten ja nuorten tilapäishoidossa yökkönä ja siinä sivussa sillon tällön kun tarve vaatinut haastavilla autisteilla keikkailemassa.
Viimesetkin hermon rippeet keikkatyöhön mulla loppu totaallisesti kun rupes homma menee niin epäreiluksi, no sitten käviki tuuri ja tuli kutsu työhaastatteluun ja TADAAAA, ei keikkatöitä kolmeen kuukauteen. Koko kesäksi sain siis kesälomasijaisuuden vanhusten palvelutalosta. Vaikka työmatka nelinkertaistui ja työtä on myös päivällä, niin ei haittaa kun tietää että on varmat tulot elokuun puoliväliin saakka.
Täällä mä nyt toista yövuoroa valvon uudessa työpaikassa. Pelottaa ensimmäinen aamuvuoro, koska mä en oo aamuihminen. En sitten ollenkaan! Eiköhän tästä siitä huolimatta selvitä ja mennään vaikka väkisin loppuun asti.
Toi otsikko johtuu ihan vaan siitä, että vielä 2 ja puol vuotta sitten elin äitin ja iskän helmoissa ja saman katon alla, eikä tarvinnut huolehtia itse mistään muusta kun koulun arvosanoista ja siitä että ehtii junaan ajoissa.. Sitten kun 17 vuotiaana jäin Gustin kanssa ekaa kertaa yksin omaan asuntoon, itkuhan siinä pääsi. Siitä kuitenkin koen aikuistuneeni aika paljonkin..
Huolehdin omista raha-asioista, huolehdin sairaasta ja terveestä kissasta, käyn töissä, pidän huolen, että auton maksut on ajantasalla ymsymsyms. Tuntuu hullulta, että vastahan sitä oltiin vielä yläasteella eikä huolen häivää ollut. ( Paitsi ne miljoonat ihastukset ja se kun tuntu että maailma kaatuu päälle kun joskus vanhemmat jotain kielsi.. sitä ei tosin kovin usein sattunu mut silti se oli kylllä maailman kamalin asia!) Nyt on kavereilla perheitä ja saavat lapsia ja on miehiä ja vakiduuni ja oma asunto ja kaikkee...
Vaikka mulla ei oo sitä omaa miestä eikä omaa asuntoa eikä edes vakiduunia, niin silti viime aikoina on ollu tosi hyvä fiilis kaikesta. Pääsen kahden viikon päästä vihdoin pois työpaikasta jossa on ahdistanu, suututtanu, vituttanu, naurattanu ja hermot palanu useemmin ku laki sallii. Mutta koska mä olen luonteeltani liian kiltti ihminen, silti kaikesta paskasta huolimatta tuntuu pahalta kun tietää että olin yksi niistä todella todella todella harvoista jotka siihen paikkaan suostuu yöksi yksin menemään eikä oo mitenkään helppoa löytää sijaisyökköä... No ei voi mitään, joskus täytyy vaan ajatella itseään eikä aina muita ja muiden vaikeuksia... Totuus on se, että parin kuukauden päästä mä oisin todennäkösesti polttanut itteni loppuun sillä valvomis tahdilla mikä siellä rupes olemaan.. Vapaita tosi vähän ja nekin vapaat oli pakko käyttää siihen, että näkee kavereita ja nukkuu sen muutaman tunnin jos ja kun kerkiää.. Vapaapäivät oli sitä, että mä en yhtenä päivänä esim. päässyt ollenkaan sängystä eroon... Heräsin kerran ja kävin tupakalla, menin hetkeks lööbailee sänkyyn ja nukahdin ja heräsin illalla ja taas tupakalle ja sitten sänkyyn.. Siinä vaiheessa sain tietokoneen auki ja aneemisena tuijotin konetta hetken aikaa kunnes taas nukahdin.. Useimmat vapaapäivät meni siihen, että vaan makasin puoli kuolleena sängyssä tai sohvannurkassa ja tuijotin ruutua. Kyllähän sen kaikki tietää ettei semmonen kovin hyvää tee ihmiselle.
Nyt kuitenkin kun 25.5. alotan kolmea vuoroa uudessa paikassa uusien asukkaiden ja työkavereiden kera, uskon voivani jatkossa paljon paremmin ja jaksaa näyttäytyä ihmisten ilmoillakin. Niin ja aion (ainakin harkita..) No ei aion oikeesti lopettaa tupakan polton ja ruveta lenkkeilemään.. Alotan terveellisemmän elämän ja kesäkunto -sitkuonkesäkunnossa- projekti alkaaa.
Päätin, että en aseta itselleni mitän tavotteita, koska en ikinä onnistu pysymään niissä. Vaan vähennän herkkuja ja sontaruokaa ja lisään hedelmiä, vihanneksia, kasviksia ja VETTÄ VETTÄ VETTÄ VETTÄ. Nyt nää pari yötä töissä on onneks tullu kitattua vettä kunnolla. Aiemmin se oli joko 2 litraa marlin hedelmä mehua tai 1,5 litraa zero kokista... Huomasin jo yhden yön jälkeen, että on paljon parempi olo kun ei ahtaa itteään täyteen moisia vaan kittaa vettä litratolkulla..
Onhan tässä viimisen vuoden aikana muutenkin paino tippunu kuulemma huomattavasti, ei sitä ite aina huomaa, ennenkun joku jota ei oo pitkään aikaan nähny kattoo hoomoilasena ja kyselee että mitä sä oot tehny? No, käyny töissä, maannu himassa ja kitannu vähintään 1,5 litraa limua päivässä + muut kuraruuat.. Mulle tän painontippumisen aiheutti ihan vaan se, että mä söin joka päivä jotain. Ennen saatoin olla 2-4 päivää syömättä mitään.
Nyt kohti uusia tuulia ja terveellisempää elämää. Minä kiitän ja kuittaan. heivaanhei
Tän vuoden aikana työkokemusta on karttunu lähinnä yötöistä joita oon tehnyt heinäkuusta saakka..
Päiväkodissa 2 viikkoa hoitotätinä heinäkuussa, se tosin oli päivätyötä...
Vammaisten hoitokodilla muutama viikonloppu, joka myöskin oli päivävuoroa..
Juhannus meni haastavien autistien parissa yöt valvoen ihanan työkaverin kera.
Loppu ajan oonki sitten ollu erityislasten ja nuorten tilapäishoidossa yökkönä ja siinä sivussa sillon tällön kun tarve vaatinut haastavilla autisteilla keikkailemassa.
Viimesetkin hermon rippeet keikkatyöhön mulla loppu totaallisesti kun rupes homma menee niin epäreiluksi, no sitten käviki tuuri ja tuli kutsu työhaastatteluun ja TADAAAA, ei keikkatöitä kolmeen kuukauteen. Koko kesäksi sain siis kesälomasijaisuuden vanhusten palvelutalosta. Vaikka työmatka nelinkertaistui ja työtä on myös päivällä, niin ei haittaa kun tietää että on varmat tulot elokuun puoliväliin saakka.
Täällä mä nyt toista yövuoroa valvon uudessa työpaikassa. Pelottaa ensimmäinen aamuvuoro, koska mä en oo aamuihminen. En sitten ollenkaan! Eiköhän tästä siitä huolimatta selvitä ja mennään vaikka väkisin loppuun asti.
Toi otsikko johtuu ihan vaan siitä, että vielä 2 ja puol vuotta sitten elin äitin ja iskän helmoissa ja saman katon alla, eikä tarvinnut huolehtia itse mistään muusta kun koulun arvosanoista ja siitä että ehtii junaan ajoissa.. Sitten kun 17 vuotiaana jäin Gustin kanssa ekaa kertaa yksin omaan asuntoon, itkuhan siinä pääsi. Siitä kuitenkin koen aikuistuneeni aika paljonkin..
Huolehdin omista raha-asioista, huolehdin sairaasta ja terveestä kissasta, käyn töissä, pidän huolen, että auton maksut on ajantasalla ymsymsyms. Tuntuu hullulta, että vastahan sitä oltiin vielä yläasteella eikä huolen häivää ollut. ( Paitsi ne miljoonat ihastukset ja se kun tuntu että maailma kaatuu päälle kun joskus vanhemmat jotain kielsi.. sitä ei tosin kovin usein sattunu mut silti se oli kylllä maailman kamalin asia!) Nyt on kavereilla perheitä ja saavat lapsia ja on miehiä ja vakiduuni ja oma asunto ja kaikkee...
Vaikka mulla ei oo sitä omaa miestä eikä omaa asuntoa eikä edes vakiduunia, niin silti viime aikoina on ollu tosi hyvä fiilis kaikesta. Pääsen kahden viikon päästä vihdoin pois työpaikasta jossa on ahdistanu, suututtanu, vituttanu, naurattanu ja hermot palanu useemmin ku laki sallii. Mutta koska mä olen luonteeltani liian kiltti ihminen, silti kaikesta paskasta huolimatta tuntuu pahalta kun tietää että olin yksi niistä todella todella todella harvoista jotka siihen paikkaan suostuu yöksi yksin menemään eikä oo mitenkään helppoa löytää sijaisyökköä... No ei voi mitään, joskus täytyy vaan ajatella itseään eikä aina muita ja muiden vaikeuksia... Totuus on se, että parin kuukauden päästä mä oisin todennäkösesti polttanut itteni loppuun sillä valvomis tahdilla mikä siellä rupes olemaan.. Vapaita tosi vähän ja nekin vapaat oli pakko käyttää siihen, että näkee kavereita ja nukkuu sen muutaman tunnin jos ja kun kerkiää.. Vapaapäivät oli sitä, että mä en yhtenä päivänä esim. päässyt ollenkaan sängystä eroon... Heräsin kerran ja kävin tupakalla, menin hetkeks lööbailee sänkyyn ja nukahdin ja heräsin illalla ja taas tupakalle ja sitten sänkyyn.. Siinä vaiheessa sain tietokoneen auki ja aneemisena tuijotin konetta hetken aikaa kunnes taas nukahdin.. Useimmat vapaapäivät meni siihen, että vaan makasin puoli kuolleena sängyssä tai sohvannurkassa ja tuijotin ruutua. Kyllähän sen kaikki tietää ettei semmonen kovin hyvää tee ihmiselle.
Nyt kuitenkin kun 25.5. alotan kolmea vuoroa uudessa paikassa uusien asukkaiden ja työkavereiden kera, uskon voivani jatkossa paljon paremmin ja jaksaa näyttäytyä ihmisten ilmoillakin. Niin ja aion (ainakin harkita..) No ei aion oikeesti lopettaa tupakan polton ja ruveta lenkkeilemään.. Alotan terveellisemmän elämän ja kesäkunto -sitkuonkesäkunnossa- projekti alkaaa.
Päätin, että en aseta itselleni mitän tavotteita, koska en ikinä onnistu pysymään niissä. Vaan vähennän herkkuja ja sontaruokaa ja lisään hedelmiä, vihanneksia, kasviksia ja VETTÄ VETTÄ VETTÄ VETTÄ. Nyt nää pari yötä töissä on onneks tullu kitattua vettä kunnolla. Aiemmin se oli joko 2 litraa marlin hedelmä mehua tai 1,5 litraa zero kokista... Huomasin jo yhden yön jälkeen, että on paljon parempi olo kun ei ahtaa itteään täyteen moisia vaan kittaa vettä litratolkulla..
Onhan tässä viimisen vuoden aikana muutenkin paino tippunu kuulemma huomattavasti, ei sitä ite aina huomaa, ennenkun joku jota ei oo pitkään aikaan nähny kattoo hoomoilasena ja kyselee että mitä sä oot tehny? No, käyny töissä, maannu himassa ja kitannu vähintään 1,5 litraa limua päivässä + muut kuraruuat.. Mulle tän painontippumisen aiheutti ihan vaan se, että mä söin joka päivä jotain. Ennen saatoin olla 2-4 päivää syömättä mitään.
Nyt kohti uusia tuulia ja terveellisempää elämää. Minä kiitän ja kuittaan. heivaanhei
maanantai 16. helmikuuta 2015
love me like you do...
Mikä on parempaa kun uus tukka, yö, kuulokkeet, täydellinen musiikki, omat ajatukset ja pimeä huone? Ei mikään.
Ei yhtään mikään.
Vaikka mun pitäis olla jo vaikka ja missä 12 tunnin päästä. Mä valvon edelleen. Keskellä omia ajatuksia, Ellie Gouldingin, Beyoncen, Theo Jamesin ja James Arthurin kauniita ääniä ja sanoja...
lauantai 30. elokuuta 2014
be thankful for what you have now...
Näin tänään yhtä vanhaa kaveria jonka kanssa oon ollu tekemisissä kunnolla viimeks kolme vuotta sitten, pari kertaa ollaan ohimennen nähty tällä välillä mutta vaan tosi pikasesti...
Tää sattuman kautta tapahtunu kohtaaminen sai mut arvostaa omaa elämää ja sitä mitä mulla on todella paljon.
Mulla on työpaikka (vaikkakin vaan keikkatyö toistaseks), mulla on katto pään päällä, mun ei tarvitse pelätä oman henkeni puolesta, mulla on kaappi täynnä vaatteita ja kaapissa ruokaa. Mulla on siis kaikki mitä ihminen tarvitsee ja vähän enemmän.
Tää päivä sai mut tajuamaan että ei vaadita kun yks päivä ja koko elämä on pilalla. Tuli todella huono omatunto ja paha olo siitä että just olin ostanu itelleni kassillisen vaatteita ja kaikkee kun toisella ei oo varaa edes vesipulloon, saati sitten että olis katto pään päällä tai mitään muutakaan.
Yks päivä ja tän ihmisen elämä oli pilalla. Yks vitun päivä. Sairasta miten jotkut sulle läheiset voi pilata kaiken, häätää sut sun omasta kodista, satuttaa sua muutenkin henkisesti ja fyysisesti pahimmalla tavalla mitä voi ihminen kokea. Tää maailma on sairas. Oikeesti.
Arvostakaa sitä mitä teillä on nyt älkääkä vasta sitten kun menetätte edes yhden asian elämästänne. Arvostakaa ystäviänne, perhettänne, läheisiä, kotia, vaatteitanne, tavaroita, sitä tonnikalapurkkia ja makaroni pussia ja näkkileipää siellä kaapissa. Ne voi joskus olla sulle todella tarpeellisia. Arvostakaa elämää, arvostakaa itteenne, arvostakaa kaikkea.. Mä en ennen ole osannu arvostaa mitään näistä tarpeeks, nyt koko ajatusmaailma on ihan toisenlainen..
Koska yksi päivä, yksi ihminen, yksi teko, yksi lause, yksi sana voi pilata kaiken..
Love you,
Annika.
Tää sattuman kautta tapahtunu kohtaaminen sai mut arvostaa omaa elämää ja sitä mitä mulla on todella paljon.
Mulla on työpaikka (vaikkakin vaan keikkatyö toistaseks), mulla on katto pään päällä, mun ei tarvitse pelätä oman henkeni puolesta, mulla on kaappi täynnä vaatteita ja kaapissa ruokaa. Mulla on siis kaikki mitä ihminen tarvitsee ja vähän enemmän.
Tää päivä sai mut tajuamaan että ei vaadita kun yks päivä ja koko elämä on pilalla. Tuli todella huono omatunto ja paha olo siitä että just olin ostanu itelleni kassillisen vaatteita ja kaikkee kun toisella ei oo varaa edes vesipulloon, saati sitten että olis katto pään päällä tai mitään muutakaan.
Yks päivä ja tän ihmisen elämä oli pilalla. Yks vitun päivä. Sairasta miten jotkut sulle läheiset voi pilata kaiken, häätää sut sun omasta kodista, satuttaa sua muutenkin henkisesti ja fyysisesti pahimmalla tavalla mitä voi ihminen kokea. Tää maailma on sairas. Oikeesti.
Arvostakaa sitä mitä teillä on nyt älkääkä vasta sitten kun menetätte edes yhden asian elämästänne. Arvostakaa ystäviänne, perhettänne, läheisiä, kotia, vaatteitanne, tavaroita, sitä tonnikalapurkkia ja makaroni pussia ja näkkileipää siellä kaapissa. Ne voi joskus olla sulle todella tarpeellisia. Arvostakaa elämää, arvostakaa itteenne, arvostakaa kaikkea.. Mä en ennen ole osannu arvostaa mitään näistä tarpeeks, nyt koko ajatusmaailma on ihan toisenlainen..
Koska yksi päivä, yksi ihminen, yksi teko, yksi lause, yksi sana voi pilata kaiken..
Love you,
Annika.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
cant complain.
Kaks päivää tehnyt mieli vaan itkeä, vitutuskäyrä hipoo universumin korkeinta pistettä ja hermot kireellä. Vaikka elämä kämppiksen kanssa ei aina oo niin helppoa niin ilman sitä en olis selvinnyt näistä kahdesta päivästä.
En ymmärrä miten yks hali voi vaikuttaa mielialaan näin paljon.
onneks on hyvä ystävä aina lähellä. ♥
Toivoisin niitä vaan olevan enemmän auttamassa ja välittämässä kun on vaikeita hetkiä...
Nää biisit myös ollu iso apu tässä tunteiden vuoristoradassa...
eilen itkin 2 tuntia fiktiivisen hahmon kuolemaa ja toisen fiktiivisen hahmon surua...
tänään makasin tunnin kuuntelemassa musiikkia ja tuijottamassa kattoon ja yht äkkiä alko kyyneleet valumaan ilman syytä...
En ymmärrä miten yks hali voi vaikuttaa mielialaan näin paljon.
onneks on hyvä ystävä aina lähellä. ♥
Toivoisin niitä vaan olevan enemmän auttamassa ja välittämässä kun on vaikeita hetkiä...
eilen itkin 2 tuntia fiktiivisen hahmon kuolemaa ja toisen fiktiivisen hahmon surua...
tänään makasin tunnin kuuntelemassa musiikkia ja tuijottamassa kattoon ja yht äkkiä alko kyyneleet valumaan ilman syytä...
torstai 26. kesäkuuta 2014
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
self confidence.
Mun itsetunto on viime kuukausina tai oikeestaan viimesen kolmen vuoden aikana noussu ihan älyttömästi.
Pääsyy osittain ollut se, että amiksessa ei oo ollu koulukiusaamista niinku muuten koko yhdeksän aiemman kouluvuoden aikana.
Toinen syy on se, että kaverit, tutut, sukulaiset ja ihan tuntemattomat on jostain kumman syystä ruvennu avautumaa mulle siitä, että kuulemma mä olen ihana, mahtava, hauska, sydämellinen YMS. ihminen.
Itse en sitä usko, mutta hiljaa sisälläni mä joka kerran hypin riemusta kuullessani näitä asioita.
En ikinä usko ihmisiä jotka kehuu mua, mutta nykyään mä en enää tee sitä perus "enkä oo, sä oot.." trallallaa diibadaabaa, vaan mä kiitän niitä ihmisiä.
Kerran olin baarissa tupakka kopissa ja aloin ahdistua kun joku teinipissis tuijotti mua pitkään, sit se nous seisomaa ja rupes kävelee mua kohti. Sisällä ahdistus nous jokaisen metrin aikana about avaruutee. Mut sit se otti mua käsivarresta kiinni ja huus mun korvaan "Sulla on ihan älyttömän ihana ja mahtava tyyli! Keep it up girl!" hymyili ja käveli takas kavereidensa luo. En ehtiny hämmennykseltäni sanomaan mitään vaan katoin sitä ihan hölmistyneenä, katoin sitä sitten hetken päästä uudelleen ja se hymyili taas ja nosti peukut pystyy, sain sillä hetkellä kiitettyä sitä sen baarin melun yli (toivottavasti se osaa lukee huulilta, KIITOS SULLE vaikket tätä ikinä tuu lukemaankaan.)
Mun kämppis sanoo mulle almost joka viikko vähintään, että mä olen ihana ja maailman sydämellisin ja empaattisin ihminen, mä en tuomitse ketään enkä mitään vaikka mitä se mulle kertoo. Se sanoo mulle että mä olen kaunis ja nätti.
Sen pikkusisko on ollu meillä parina viikkona 2-4 yötä putkeen ja oon koko ajan luullu ettei se tykkää musta, tänään roomie sano kun se sen sisko lähti ja se pyys mut tupakalle seuraks, että ihanaa ku sä oot taas kotona ja sisko lähti, tääl oli tosi tylsää ilman sua. Olin pois yhden yön. Totesin vaan että eiks ollu kiva viettää pikkusiskon kans vähä laatuaikaa ja se selitti, että se on aina vaan ihan hiljaa eikä puhu mistää mitää mut ku mä tuun kotiin ni se pälättää ku papupata ja eilen sai sekolevottomuuskohtauksen, se on 18 vuotias eikä kämppis oo ikinä nähny sitä puolta siskostaan ennen ku mä tulin Helsingistä kotiin. Sitte sanoin, että sen takia oon pysyny omassa huoneessa enimmäksee, koska musta tuntuu ettei ihmiset tykkää musta. Se halas mua ja sano "Sisko ei muusta puhukkaa ku siitä kuinka mahtava sä oot ja kuinka hauskaa sun kanssa on ja tääl on kiva käydä ku mä oon kotona."
Äiti, iskä ja mummo puhuu mulle asioista joista ei voi puhua kenellekkään muulle, iskä puhuu mulle enemmän aina ku ollaan kahdestaan nykyään enemmän ku ikinä pienen ikäni aikana, se ei puhu edes äitille niistä asioista joista se mulle puhuu. Kun sillä on paha mieli, se tulee halaamaan mua ei ketään muuta. Äiti kehuu mua aina ja jokaisen puhelun päätteks sanoo "oot rakas" en osaa sanoo sitä ikinä takas, hymähdän vaan tai mumisen. Mummo saattaa soittaa mulle keskellä yötä ja itkee pahaa oloaan ja purkautuu asioista joista se ei puhu kenellekkään muulle. Jokaisen keskusteluhetken jälkeen kaikki kolme kyyneleet silmissä sanoo, kuinka luotettava ja järkevä ym musta on kasvanu. Ne kehuu mua.
Kukaan ei oo ikinä ennen kehunu mua. Ei ikinä.
En vieläkään osaa uskoo ihmisiä, että mä muka olisin tommonen. Kaikki tän 18 vuoden aikana kuullut seläntakana ja päin naamaa sanotut paskat ja haukkumiset on jättäny liian isot jäljet, joista mä en ehkä ikinä pääse yli. Musta tuntuu että kaikki, jokainen kaveri, tuttu, tutun tuttu ja sukulainen vaan jauhaa paskaa seläntakana ja päin naamaa esittää kaveria. En pääse siitä tunteesta vaikka mä yritän. Mä haluan päästä siitä eroon.
Nyt ennen ku hukun näihin kyyneleihin, kiitos ja anteeksi jos luit. En tiedä mihin muualle olisin voinu purkautua. Teki mieli kirjottaa. Tää on mulle henkilökohtasesti tärkee asia, koska mun itsetunto on lytätty, tallottu ja tuhottu. Pikkuhiljaa se nousee ja kasvaa. Mä toivon pääseväni näistä negatiivisista tunteista eroon, edes vähän ja joskus uskoo mitä ihmiset mulle sanoo hyviä asioita eikä pelkästään uskoo niitä pahoja asioita...
Niinhän ne väittää, että aika parantaa haavat. Mä toivon niin.
♥
Pääsyy osittain ollut se, että amiksessa ei oo ollu koulukiusaamista niinku muuten koko yhdeksän aiemman kouluvuoden aikana.
Toinen syy on se, että kaverit, tutut, sukulaiset ja ihan tuntemattomat on jostain kumman syystä ruvennu avautumaa mulle siitä, että kuulemma mä olen ihana, mahtava, hauska, sydämellinen YMS. ihminen.
Itse en sitä usko, mutta hiljaa sisälläni mä joka kerran hypin riemusta kuullessani näitä asioita.
En ikinä usko ihmisiä jotka kehuu mua, mutta nykyään mä en enää tee sitä perus "enkä oo, sä oot.." trallallaa diibadaabaa, vaan mä kiitän niitä ihmisiä.
Kerran olin baarissa tupakka kopissa ja aloin ahdistua kun joku teinipissis tuijotti mua pitkään, sit se nous seisomaa ja rupes kävelee mua kohti. Sisällä ahdistus nous jokaisen metrin aikana about avaruutee. Mut sit se otti mua käsivarresta kiinni ja huus mun korvaan "Sulla on ihan älyttömän ihana ja mahtava tyyli! Keep it up girl!" hymyili ja käveli takas kavereidensa luo. En ehtiny hämmennykseltäni sanomaan mitään vaan katoin sitä ihan hölmistyneenä, katoin sitä sitten hetken päästä uudelleen ja se hymyili taas ja nosti peukut pystyy, sain sillä hetkellä kiitettyä sitä sen baarin melun yli (toivottavasti se osaa lukee huulilta, KIITOS SULLE vaikket tätä ikinä tuu lukemaankaan.)
Mun kämppis sanoo mulle almost joka viikko vähintään, että mä olen ihana ja maailman sydämellisin ja empaattisin ihminen, mä en tuomitse ketään enkä mitään vaikka mitä se mulle kertoo. Se sanoo mulle että mä olen kaunis ja nätti.
Sen pikkusisko on ollu meillä parina viikkona 2-4 yötä putkeen ja oon koko ajan luullu ettei se tykkää musta, tänään roomie sano kun se sen sisko lähti ja se pyys mut tupakalle seuraks, että ihanaa ku sä oot taas kotona ja sisko lähti, tääl oli tosi tylsää ilman sua. Olin pois yhden yön. Totesin vaan että eiks ollu kiva viettää pikkusiskon kans vähä laatuaikaa ja se selitti, että se on aina vaan ihan hiljaa eikä puhu mistää mitää mut ku mä tuun kotiin ni se pälättää ku papupata ja eilen sai sekolevottomuuskohtauksen, se on 18 vuotias eikä kämppis oo ikinä nähny sitä puolta siskostaan ennen ku mä tulin Helsingistä kotiin. Sitte sanoin, että sen takia oon pysyny omassa huoneessa enimmäksee, koska musta tuntuu ettei ihmiset tykkää musta. Se halas mua ja sano "Sisko ei muusta puhukkaa ku siitä kuinka mahtava sä oot ja kuinka hauskaa sun kanssa on ja tääl on kiva käydä ku mä oon kotona."
Äiti, iskä ja mummo puhuu mulle asioista joista ei voi puhua kenellekkään muulle, iskä puhuu mulle enemmän aina ku ollaan kahdestaan nykyään enemmän ku ikinä pienen ikäni aikana, se ei puhu edes äitille niistä asioista joista se mulle puhuu. Kun sillä on paha mieli, se tulee halaamaan mua ei ketään muuta. Äiti kehuu mua aina ja jokaisen puhelun päätteks sanoo "oot rakas" en osaa sanoo sitä ikinä takas, hymähdän vaan tai mumisen. Mummo saattaa soittaa mulle keskellä yötä ja itkee pahaa oloaan ja purkautuu asioista joista se ei puhu kenellekkään muulle. Jokaisen keskusteluhetken jälkeen kaikki kolme kyyneleet silmissä sanoo, kuinka luotettava ja järkevä ym musta on kasvanu. Ne kehuu mua.
Kukaan ei oo ikinä ennen kehunu mua. Ei ikinä.
En vieläkään osaa uskoo ihmisiä, että mä muka olisin tommonen. Kaikki tän 18 vuoden aikana kuullut seläntakana ja päin naamaa sanotut paskat ja haukkumiset on jättäny liian isot jäljet, joista mä en ehkä ikinä pääse yli. Musta tuntuu että kaikki, jokainen kaveri, tuttu, tutun tuttu ja sukulainen vaan jauhaa paskaa seläntakana ja päin naamaa esittää kaveria. En pääse siitä tunteesta vaikka mä yritän. Mä haluan päästä siitä eroon.
Nyt ennen ku hukun näihin kyyneleihin, kiitos ja anteeksi jos luit. En tiedä mihin muualle olisin voinu purkautua. Teki mieli kirjottaa. Tää on mulle henkilökohtasesti tärkee asia, koska mun itsetunto on lytätty, tallottu ja tuhottu. Pikkuhiljaa se nousee ja kasvaa. Mä toivon pääseväni näistä negatiivisista tunteista eroon, edes vähän ja joskus uskoo mitä ihmiset mulle sanoo hyviä asioita eikä pelkästään uskoo niitä pahoja asioita...
Niinhän ne väittää, että aika parantaa haavat. Mä toivon niin.
♥
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)