Oon taas siinä elämänvaiheessa, että tulee pienessä ajassa monta isoa muutosta...
Oon nyt kaksi kuukautta ollu töissä vanhuspuolella ja se tulee päätökseensä elokuun 18. päivä. Siirryn siis takasin lasten ja kehitysvammaisten pariin (toivottavasti mut vielä sinne huolitaan) ja jatkan keikkailua vanhuksilla.
Toinen iso muutos tulee syys-lokakuussa, kun minä ja pojat pakataan kamat kasaan ja muutetaan omaan kämppään. Melkein puolentoista vuoden kimppakämppäily siis tulee oman tiensä loppuun ja tervetuloa taas oma rauha ja oma koti kullan kallis! Tupareita odotellessa.......
En malta odottaa muuttoa! Pääsee taas laittaa kodin just sen näköseks kun itse haluaa, eikä tarvii kysellä keneltäkään yhtään mitään.
Perjantaina täytin hyvän ystäväni avustuksella pitkäaikaisen haaveeni ja hain niskaani ja lävistyskokoelmaani täydennystä kahden microdermalin muodossa.
Tää oli taas perus extemporee-idea matkalla leffateatteriin. "Hei käydääks nopee pyörähtää halfblockissa?" "Jooo mennää!"... ja siitä se ajatus sitte lähti....
Odotin tuskastuttavaa ja raastavaa kipua, mutta laitettaessa tunne oli vaan todella inhottava. Ei kipua. Ei missään vaiheessa. Ne tuntuu siltä ku ne ois aina ollu tuolla. Toki vieläkin varon koko ajan kun makaan selälläni tai laitan tukkaa kiinni tai käyn suihkussa (se kirvelee!) Mutta muuten ne ei tunnu miltään.. Oli kyllä voittaja fiilis vaikka prosessi ei mennykkää niinku strömsössä ja kesti 45 minuuttia, myöhästyttiin leffasta ja vaikka mitä.
Mutta silti, dreams come true...
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
keskiviikko 6. toukokuuta 2015
When did I grow up?
Kohta vuosi valmistumisesta... Mihin tää aika oikeen menee?
Tän vuoden aikana työkokemusta on karttunu lähinnä yötöistä joita oon tehnyt heinäkuusta saakka..
Päiväkodissa 2 viikkoa hoitotätinä heinäkuussa, se tosin oli päivätyötä...
Vammaisten hoitokodilla muutama viikonloppu, joka myöskin oli päivävuoroa..
Juhannus meni haastavien autistien parissa yöt valvoen ihanan työkaverin kera.
Loppu ajan oonki sitten ollu erityislasten ja nuorten tilapäishoidossa yökkönä ja siinä sivussa sillon tällön kun tarve vaatinut haastavilla autisteilla keikkailemassa.
Viimesetkin hermon rippeet keikkatyöhön mulla loppu totaallisesti kun rupes homma menee niin epäreiluksi, no sitten käviki tuuri ja tuli kutsu työhaastatteluun ja TADAAAA, ei keikkatöitä kolmeen kuukauteen. Koko kesäksi sain siis kesälomasijaisuuden vanhusten palvelutalosta. Vaikka työmatka nelinkertaistui ja työtä on myös päivällä, niin ei haittaa kun tietää että on varmat tulot elokuun puoliväliin saakka.
Täällä mä nyt toista yövuoroa valvon uudessa työpaikassa. Pelottaa ensimmäinen aamuvuoro, koska mä en oo aamuihminen. En sitten ollenkaan! Eiköhän tästä siitä huolimatta selvitä ja mennään vaikka väkisin loppuun asti.
Toi otsikko johtuu ihan vaan siitä, että vielä 2 ja puol vuotta sitten elin äitin ja iskän helmoissa ja saman katon alla, eikä tarvinnut huolehtia itse mistään muusta kun koulun arvosanoista ja siitä että ehtii junaan ajoissa.. Sitten kun 17 vuotiaana jäin Gustin kanssa ekaa kertaa yksin omaan asuntoon, itkuhan siinä pääsi. Siitä kuitenkin koen aikuistuneeni aika paljonkin..
Huolehdin omista raha-asioista, huolehdin sairaasta ja terveestä kissasta, käyn töissä, pidän huolen, että auton maksut on ajantasalla ymsymsyms. Tuntuu hullulta, että vastahan sitä oltiin vielä yläasteella eikä huolen häivää ollut. ( Paitsi ne miljoonat ihastukset ja se kun tuntu että maailma kaatuu päälle kun joskus vanhemmat jotain kielsi.. sitä ei tosin kovin usein sattunu mut silti se oli kylllä maailman kamalin asia!) Nyt on kavereilla perheitä ja saavat lapsia ja on miehiä ja vakiduuni ja oma asunto ja kaikkee...
Vaikka mulla ei oo sitä omaa miestä eikä omaa asuntoa eikä edes vakiduunia, niin silti viime aikoina on ollu tosi hyvä fiilis kaikesta. Pääsen kahden viikon päästä vihdoin pois työpaikasta jossa on ahdistanu, suututtanu, vituttanu, naurattanu ja hermot palanu useemmin ku laki sallii. Mutta koska mä olen luonteeltani liian kiltti ihminen, silti kaikesta paskasta huolimatta tuntuu pahalta kun tietää että olin yksi niistä todella todella todella harvoista jotka siihen paikkaan suostuu yöksi yksin menemään eikä oo mitenkään helppoa löytää sijaisyökköä... No ei voi mitään, joskus täytyy vaan ajatella itseään eikä aina muita ja muiden vaikeuksia... Totuus on se, että parin kuukauden päästä mä oisin todennäkösesti polttanut itteni loppuun sillä valvomis tahdilla mikä siellä rupes olemaan.. Vapaita tosi vähän ja nekin vapaat oli pakko käyttää siihen, että näkee kavereita ja nukkuu sen muutaman tunnin jos ja kun kerkiää.. Vapaapäivät oli sitä, että mä en yhtenä päivänä esim. päässyt ollenkaan sängystä eroon... Heräsin kerran ja kävin tupakalla, menin hetkeks lööbailee sänkyyn ja nukahdin ja heräsin illalla ja taas tupakalle ja sitten sänkyyn.. Siinä vaiheessa sain tietokoneen auki ja aneemisena tuijotin konetta hetken aikaa kunnes taas nukahdin.. Useimmat vapaapäivät meni siihen, että vaan makasin puoli kuolleena sängyssä tai sohvannurkassa ja tuijotin ruutua. Kyllähän sen kaikki tietää ettei semmonen kovin hyvää tee ihmiselle.
Nyt kuitenkin kun 25.5. alotan kolmea vuoroa uudessa paikassa uusien asukkaiden ja työkavereiden kera, uskon voivani jatkossa paljon paremmin ja jaksaa näyttäytyä ihmisten ilmoillakin. Niin ja aion (ainakin harkita..) No ei aion oikeesti lopettaa tupakan polton ja ruveta lenkkeilemään.. Alotan terveellisemmän elämän ja kesäkunto -sitkuonkesäkunnossa- projekti alkaaa.
Päätin, että en aseta itselleni mitän tavotteita, koska en ikinä onnistu pysymään niissä. Vaan vähennän herkkuja ja sontaruokaa ja lisään hedelmiä, vihanneksia, kasviksia ja VETTÄ VETTÄ VETTÄ VETTÄ. Nyt nää pari yötä töissä on onneks tullu kitattua vettä kunnolla. Aiemmin se oli joko 2 litraa marlin hedelmä mehua tai 1,5 litraa zero kokista... Huomasin jo yhden yön jälkeen, että on paljon parempi olo kun ei ahtaa itteään täyteen moisia vaan kittaa vettä litratolkulla..
Onhan tässä viimisen vuoden aikana muutenkin paino tippunu kuulemma huomattavasti, ei sitä ite aina huomaa, ennenkun joku jota ei oo pitkään aikaan nähny kattoo hoomoilasena ja kyselee että mitä sä oot tehny? No, käyny töissä, maannu himassa ja kitannu vähintään 1,5 litraa limua päivässä + muut kuraruuat.. Mulle tän painontippumisen aiheutti ihan vaan se, että mä söin joka päivä jotain. Ennen saatoin olla 2-4 päivää syömättä mitään.
Nyt kohti uusia tuulia ja terveellisempää elämää. Minä kiitän ja kuittaan. heivaanhei
Tän vuoden aikana työkokemusta on karttunu lähinnä yötöistä joita oon tehnyt heinäkuusta saakka..
Päiväkodissa 2 viikkoa hoitotätinä heinäkuussa, se tosin oli päivätyötä...
Vammaisten hoitokodilla muutama viikonloppu, joka myöskin oli päivävuoroa..
Juhannus meni haastavien autistien parissa yöt valvoen ihanan työkaverin kera.
Loppu ajan oonki sitten ollu erityislasten ja nuorten tilapäishoidossa yökkönä ja siinä sivussa sillon tällön kun tarve vaatinut haastavilla autisteilla keikkailemassa.
Viimesetkin hermon rippeet keikkatyöhön mulla loppu totaallisesti kun rupes homma menee niin epäreiluksi, no sitten käviki tuuri ja tuli kutsu työhaastatteluun ja TADAAAA, ei keikkatöitä kolmeen kuukauteen. Koko kesäksi sain siis kesälomasijaisuuden vanhusten palvelutalosta. Vaikka työmatka nelinkertaistui ja työtä on myös päivällä, niin ei haittaa kun tietää että on varmat tulot elokuun puoliväliin saakka.
Täällä mä nyt toista yövuoroa valvon uudessa työpaikassa. Pelottaa ensimmäinen aamuvuoro, koska mä en oo aamuihminen. En sitten ollenkaan! Eiköhän tästä siitä huolimatta selvitä ja mennään vaikka väkisin loppuun asti.
Toi otsikko johtuu ihan vaan siitä, että vielä 2 ja puol vuotta sitten elin äitin ja iskän helmoissa ja saman katon alla, eikä tarvinnut huolehtia itse mistään muusta kun koulun arvosanoista ja siitä että ehtii junaan ajoissa.. Sitten kun 17 vuotiaana jäin Gustin kanssa ekaa kertaa yksin omaan asuntoon, itkuhan siinä pääsi. Siitä kuitenkin koen aikuistuneeni aika paljonkin..
Huolehdin omista raha-asioista, huolehdin sairaasta ja terveestä kissasta, käyn töissä, pidän huolen, että auton maksut on ajantasalla ymsymsyms. Tuntuu hullulta, että vastahan sitä oltiin vielä yläasteella eikä huolen häivää ollut. ( Paitsi ne miljoonat ihastukset ja se kun tuntu että maailma kaatuu päälle kun joskus vanhemmat jotain kielsi.. sitä ei tosin kovin usein sattunu mut silti se oli kylllä maailman kamalin asia!) Nyt on kavereilla perheitä ja saavat lapsia ja on miehiä ja vakiduuni ja oma asunto ja kaikkee...
Vaikka mulla ei oo sitä omaa miestä eikä omaa asuntoa eikä edes vakiduunia, niin silti viime aikoina on ollu tosi hyvä fiilis kaikesta. Pääsen kahden viikon päästä vihdoin pois työpaikasta jossa on ahdistanu, suututtanu, vituttanu, naurattanu ja hermot palanu useemmin ku laki sallii. Mutta koska mä olen luonteeltani liian kiltti ihminen, silti kaikesta paskasta huolimatta tuntuu pahalta kun tietää että olin yksi niistä todella todella todella harvoista jotka siihen paikkaan suostuu yöksi yksin menemään eikä oo mitenkään helppoa löytää sijaisyökköä... No ei voi mitään, joskus täytyy vaan ajatella itseään eikä aina muita ja muiden vaikeuksia... Totuus on se, että parin kuukauden päästä mä oisin todennäkösesti polttanut itteni loppuun sillä valvomis tahdilla mikä siellä rupes olemaan.. Vapaita tosi vähän ja nekin vapaat oli pakko käyttää siihen, että näkee kavereita ja nukkuu sen muutaman tunnin jos ja kun kerkiää.. Vapaapäivät oli sitä, että mä en yhtenä päivänä esim. päässyt ollenkaan sängystä eroon... Heräsin kerran ja kävin tupakalla, menin hetkeks lööbailee sänkyyn ja nukahdin ja heräsin illalla ja taas tupakalle ja sitten sänkyyn.. Siinä vaiheessa sain tietokoneen auki ja aneemisena tuijotin konetta hetken aikaa kunnes taas nukahdin.. Useimmat vapaapäivät meni siihen, että vaan makasin puoli kuolleena sängyssä tai sohvannurkassa ja tuijotin ruutua. Kyllähän sen kaikki tietää ettei semmonen kovin hyvää tee ihmiselle.
Nyt kuitenkin kun 25.5. alotan kolmea vuoroa uudessa paikassa uusien asukkaiden ja työkavereiden kera, uskon voivani jatkossa paljon paremmin ja jaksaa näyttäytyä ihmisten ilmoillakin. Niin ja aion (ainakin harkita..) No ei aion oikeesti lopettaa tupakan polton ja ruveta lenkkeilemään.. Alotan terveellisemmän elämän ja kesäkunto -sitkuonkesäkunnossa- projekti alkaaa.
Päätin, että en aseta itselleni mitän tavotteita, koska en ikinä onnistu pysymään niissä. Vaan vähennän herkkuja ja sontaruokaa ja lisään hedelmiä, vihanneksia, kasviksia ja VETTÄ VETTÄ VETTÄ VETTÄ. Nyt nää pari yötä töissä on onneks tullu kitattua vettä kunnolla. Aiemmin se oli joko 2 litraa marlin hedelmä mehua tai 1,5 litraa zero kokista... Huomasin jo yhden yön jälkeen, että on paljon parempi olo kun ei ahtaa itteään täyteen moisia vaan kittaa vettä litratolkulla..
Onhan tässä viimisen vuoden aikana muutenkin paino tippunu kuulemma huomattavasti, ei sitä ite aina huomaa, ennenkun joku jota ei oo pitkään aikaan nähny kattoo hoomoilasena ja kyselee että mitä sä oot tehny? No, käyny töissä, maannu himassa ja kitannu vähintään 1,5 litraa limua päivässä + muut kuraruuat.. Mulle tän painontippumisen aiheutti ihan vaan se, että mä söin joka päivä jotain. Ennen saatoin olla 2-4 päivää syömättä mitään.
Nyt kohti uusia tuulia ja terveellisempää elämää. Minä kiitän ja kuittaan. heivaanhei
maanantai 16. helmikuuta 2015
love me like you do...
Mikä on parempaa kun uus tukka, yö, kuulokkeet, täydellinen musiikki, omat ajatukset ja pimeä huone? Ei mikään.
Ei yhtään mikään.
Vaikka mun pitäis olla jo vaikka ja missä 12 tunnin päästä. Mä valvon edelleen. Keskellä omia ajatuksia, Ellie Gouldingin, Beyoncen, Theo Jamesin ja James Arthurin kauniita ääniä ja sanoja...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)