Mun itsetunto on viime kuukausina tai oikeestaan viimesen kolmen vuoden aikana noussu ihan älyttömästi.
Pääsyy osittain ollut se, että amiksessa ei oo ollu koulukiusaamista niinku muuten koko yhdeksän aiemman kouluvuoden aikana.
Toinen syy on se, että kaverit, tutut, sukulaiset ja ihan tuntemattomat on jostain kumman syystä ruvennu avautumaa mulle siitä, että kuulemma mä olen ihana, mahtava, hauska, sydämellinen YMS. ihminen.
Itse en sitä usko, mutta hiljaa sisälläni mä joka kerran hypin riemusta kuullessani näitä asioita.
En ikinä usko ihmisiä jotka kehuu mua, mutta nykyään mä en enää tee sitä perus "enkä oo, sä oot.." trallallaa diibadaabaa, vaan mä kiitän niitä ihmisiä.
Kerran olin baarissa tupakka kopissa ja aloin ahdistua kun joku teinipissis tuijotti mua pitkään, sit se nous seisomaa ja rupes kävelee mua kohti. Sisällä ahdistus nous jokaisen metrin aikana about avaruutee. Mut sit se otti mua käsivarresta kiinni ja huus mun korvaan "Sulla on ihan älyttömän ihana ja mahtava tyyli! Keep it up girl!" hymyili ja käveli takas kavereidensa luo. En ehtiny hämmennykseltäni sanomaan mitään vaan katoin sitä ihan hölmistyneenä, katoin sitä sitten hetken päästä uudelleen ja se hymyili taas ja nosti peukut pystyy, sain sillä hetkellä kiitettyä sitä sen baarin melun yli (toivottavasti se osaa lukee huulilta, KIITOS SULLE vaikket tätä ikinä tuu lukemaankaan.)
Mun kämppis sanoo mulle almost joka viikko vähintään, että mä olen ihana ja maailman sydämellisin ja empaattisin ihminen, mä en tuomitse ketään enkä mitään vaikka mitä se mulle kertoo. Se sanoo mulle että mä olen kaunis ja nätti.
Sen pikkusisko on ollu meillä parina viikkona 2-4 yötä putkeen ja oon koko ajan luullu ettei se tykkää musta, tänään roomie sano kun se sen sisko lähti ja se pyys mut tupakalle seuraks, että ihanaa ku sä oot taas kotona ja sisko lähti, tääl oli tosi tylsää ilman sua. Olin pois yhden yön. Totesin vaan että eiks ollu kiva viettää pikkusiskon kans vähä laatuaikaa ja se selitti, että se on aina vaan ihan hiljaa eikä puhu mistää mitää mut ku mä tuun kotiin ni se pälättää ku papupata ja eilen sai sekolevottomuuskohtauksen, se on 18 vuotias eikä kämppis oo ikinä nähny sitä puolta siskostaan ennen ku mä tulin Helsingistä kotiin. Sitte sanoin, että sen takia oon pysyny omassa huoneessa enimmäksee, koska musta tuntuu ettei ihmiset tykkää musta. Se halas mua ja sano "Sisko ei muusta puhukkaa ku siitä kuinka mahtava sä oot ja kuinka hauskaa sun kanssa on ja tääl on kiva käydä ku mä oon kotona."
Äiti, iskä ja mummo puhuu mulle asioista joista ei voi puhua kenellekkään muulle, iskä puhuu mulle enemmän aina ku ollaan kahdestaan nykyään enemmän ku ikinä pienen ikäni aikana, se ei puhu edes äitille niistä asioista joista se mulle puhuu. Kun sillä on paha mieli, se tulee halaamaan mua ei ketään muuta. Äiti kehuu mua aina ja jokaisen puhelun päätteks sanoo "oot rakas" en osaa sanoo sitä ikinä takas, hymähdän vaan tai mumisen. Mummo saattaa soittaa mulle keskellä yötä ja itkee pahaa oloaan ja purkautuu asioista joista se ei puhu kenellekkään muulle. Jokaisen keskusteluhetken jälkeen kaikki kolme kyyneleet silmissä sanoo, kuinka luotettava ja järkevä ym musta on kasvanu. Ne kehuu mua.
Kukaan ei oo ikinä ennen kehunu mua. Ei ikinä.
En vieläkään osaa uskoo ihmisiä, että mä muka olisin tommonen. Kaikki tän 18 vuoden aikana kuullut seläntakana ja päin naamaa sanotut paskat ja haukkumiset on jättäny liian isot jäljet, joista mä en ehkä ikinä pääse yli. Musta tuntuu että kaikki, jokainen kaveri, tuttu, tutun tuttu ja sukulainen vaan jauhaa paskaa seläntakana ja päin naamaa esittää kaveria. En pääse siitä tunteesta vaikka mä yritän. Mä haluan päästä siitä eroon.
Nyt ennen ku hukun näihin kyyneleihin, kiitos ja anteeksi jos luit. En tiedä mihin muualle olisin voinu purkautua. Teki mieli kirjottaa. Tää on mulle henkilökohtasesti tärkee asia, koska mun itsetunto on lytätty, tallottu ja tuhottu. Pikkuhiljaa se nousee ja kasvaa. Mä toivon pääseväni näistä negatiivisista tunteista eroon, edes vähän ja joskus uskoo mitä ihmiset mulle sanoo hyviä asioita eikä pelkästään uskoo niitä pahoja asioita...
Niinhän ne väittää, että aika parantaa haavat. Mä toivon niin.
♥
