being alone is not for me...

Mua on ahdistanut ihan helvetisti siitä asti kun tulin Lapinlahdelta kotio....
Mua ahdistaa mennä töihin, mua ahdistaa tulla kotiin, mua ahdistaa olla yksin, mua ahdistaa koulu ja elämä ja tää asunto ja yksinkertasesti kaikki...

Ennen joululomaa tää oli aivan ihanaa!
Unelma asua yksin.
Mut ehkä se koti-ikävä iski kunnolla ja oikeesti vasta sitten ku mä tajusin miten kaukana porukat asuu. Ja miten harvoin me tästä eteenpäin nähdään.
Ennen joulua me oltiin nähty kaks viikkoo aikasemmin, ja joka päivä sen kahden viikon aikana mä halusin soittaa äitille. Vaikkei mulla edes ollu mitään asiaa. Ja mä salaa itkin melkein jokaisen puhelun aikana vaikka olin kaupungilla, bussissa tai kotona. Mä en halunnut lopettaa yhtää puhelua. Vaikka meillä ei oo ollu mitkään parhaat välit viime aikoina...
Se kaks viikkoo meni helposti koska mä tiesin että ei mee kauaa ku me nähdään taas. Mut ku mä istuin junassa viime viikon sunnuntaina se ahdistus ja todellisuus kasvo koko ajan koska mä tiesin että me nähdään seuraavan kerran ehkä vasta helmikuussa....
Mulla ei oo ikinä ollu näin hirvee ikävä _kotiin_.
Kai tää tästä helpottaa...

Toinen syy ahdistukseen on se, että kellään ei tunnu olevan enää aikaa mulle. Kai mä vaan oon niin kamala ihminen ettei muhun kannata tuhlata kallista aikaa.. Mä oon kaikille pelkkä vara ja korvikekaveri...